Öhman Liisa Tarleena



Liisa Tarleena Öhman

s. 1987 Hankasalmella | b. 1987 in Hankasalmi

liisatarleena.com

Nenää alkaa kutittaa aina kun hän syö seurassa.

Her nose starts to itch whenever she eats with company.

Statement

Otsan rypyt muuttuvat liukumäiksi, omiin luihin kompastuu ja maailma ruttaantuu matkalla sisään postiluukusta. Niistä
hetkistä teen kuvia. Tunne ja pyrkimys rehellisyyteen merkitsevät eniten.

Taiteeni syntyy pienuuden kokemuksesta, suurista löydöistä, aallon alla surffaamisesta. Siitä, kun arkinen toistuessaan
luo itselleen pinnan ja muuttuu kosketettavaksi. Toistensa näköisistä päivistä syntyneeseen pölyyn voi kirjoittaa.


There are wrinkles that turn your forehead into a playground slide. There are bones in your body that trip you over. There
is a world torn on it’s way through your mail slot. These are things I make pictures of. Making them I aim for honesty and
capturing an emotion.

My art comes from feeling small, discovering something big, surfing beneath the waves. The everyday molds itself a
surface out of repetition and becomes something you can touch. There is a dust created from days that look alike. It is a
dust you can write on.

tarleena_byebyebaby

Bye, Bye, Baby

veistosinstallaatio

 

Ikävä oli mukana jo synnytyslaitoksella. Valokuvasin maitotahraista aamutakkia ja yritin painaa mieleeni jokaisen äänen
ja tuoksun. Lapsi punnittiin, mitattiin, arvioitiin, pestiin ja puettiin. Sitten se oli meidän ja sydän pakeni perimmäiseen nurkkaan.

Lopputyönäyttelyn aikaan vauvamme täyttää vuoden ja lakkaa olemasta vauva. Hän on yhä minulle suuri kummajainen, oma
erillinen maailmansa, ja kuitenkin minusta syntynyt; se ainoa, johon ei ole vallihautaa. Hän täyttää huoneet ja ajatukseni.
Ikävöin etukäteen kaikkea hänessä nyt: pullean ranteen saumaviivaa, nenän ryppyjä, rakoa hampaiden välissä. Hän kuoriutuu
vähän suurempana joka päivä. Varisseet palasetkin tahdon säilöä ja pitää.

Teokseni on veistos tunteesta, joka on liian aukea veistokseksi. Se on ääriviivaton ylistys hetkelle.


Bye, Bye, Baby

sculpture installation

 

The longing came along at the maternity ward. I took photographs of my milkstained morning gown and tried to focus on
remembering every sound and scent. The child was weighed, measured, washed and clothed. Then he was ours. My heart
fled to the furthest corner.

At the time of the exhibition, our baby will be a year-old, no longer a baby. He continues to be a great, peculiar creature and
a world of his own to me. Yet he is also the one born out of me, the only one with no moat in front of him. He fills every room
and thought of mine. I already miss everything about him: the seamline on his chubby wrist, the wrinkles on his nose, the crack
between his front teeth. He hatches up as something bigger every day. Every bit that falls off I want to keep.

My work is a sculpture of an emotion that is too vast for a sculpture. It is a flickering ode to a moment.